25.10.2023 Iida Kauhanen
Suomalainen yhteiskunta nähdään ulkomailla usein yhdenvertaisuuden ja osallisuuden mallimaana. Myös Suomen politiikat ja koulutus ovat vuosia saaneet kansainvälistä huomiota yhdenvertaisuutta edistävistä toimistaan. Kuitenkin, tutkimukset osoittavat, ettei yhdenvertaisuus ole kaikkien ulottuvilla. Rasismi on Suomessa arkipäiväistä ja kouluissa kaikilla ei ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia osallisuuteen.
Ennen väitöstutkimuksen aloittamista toimin maahanmuuttajien perusopetukseen valmistavan luokan opettajana eri kouluissa. Oppilainani oli useita nuoria, jotka olivat saapuneet Suomeen alaikäisinä, ilman huoltajia ja hakeneet turvapaikkaa. Heitä kutsutaan usein tutkimuksessa ja viranomaispuheessa yksintulleiksi. Käytän myös tässä kirjoituksessa näistä nuorista sanaa yksintullut. Kutsumalla tätä moninaista nuorten joukkoa yksintulleiksi haluan osoittaa, miten erilaiset käytänteet ja rakenteet Suomessa vaikuttavat ainoastaan näihin nuoriin. Esimerkiksi pakolaisstatuksella ilman huoltajia Suomeen saapuneet nuoret tai erityisesti Suomessa syntyneet suomen kansalaiset ovat hyvin erilaisessa asemassa kuin yksintulleet ja turvapaikkaa hakeneet.
Opettajana valmistavalla luokalla sain huomata, että yhdenvertainen Suomi ei ollutkaan kovin yhdenvertainen, kun oli kyse yksintulleista nuorista. Monet muutokset, kuten nuorten sijoittaminen toiseen kaupunkiin oleskeluluvan saamisen jälkeen, aiheuttivat heille pahoinvointia. Halusin perehtyä yksintulleiden nuorten elämään vaikuttaviin käytänteisiin paremmin. Niinpä, vuonna 2018 aloitin väitöstutkimuksen 13:n yksintulleen nuoren kanssa. Tutkimuksen alkaessa nuoret olivat 15–19-vuotiaita, asuivat Pohjois-Suomessa ja olivat asuneet Suomessa vähintään kaksi vuotta.
Opettajana työskennellessäni monet yksintulleet nuoret kertoivat kokevansa usein, ettei heitä kuunneltu. Väitöstutkimuksessani minulla olikin yksi tärkeä päämäärä: kuunnella. Kuuntelin nuoria viettämällä heidän kanssaan aikaa kouluissa ja kodeissa sekä haastattelemalla heitä. Kun haastattelin nuoria, halusin kuulla asioista, mitkä he kokivat tärkeäksi. Siksi en laatinut valmiita haastattelukysymyksiä, vaan aloitin jokaisen haastattelun pyytämällä nuorta kertomaan vapaasti elämästään Suomessa.
Kun kuuntelin nuoria, havaitsin että erilaiset institutionaaliset käytänteet ja rakenteet tuottivat esteitä yhdenvertaisuuden toteutumiselle. Näiden esteiden olemassaololle oli usein löydettävissä institutionaalisesta näkökulmasta hyvää tarkoittava selitys, kuten lasten suojelu tai resurssien säästö, mutta yksintulleiden nuorten näkökulmasta ne näyttäytyivät jonain aivan muuna. Tutkimukseen osallistuneet nuoret saivat huomioni kiinnittymään erityisesti kahteen esteeseen: asumisen ja koulunkäynnin järjestelyihin.
Asumisjärjestelyt vahingoittavat lähisuhteita
Vaikka yksintulleet nuoret saapuvat Suomeen ilman huoltajia, he eivät usein suinkaan saavu yksin. Monet matkustavat lähtömaasta sukulaisten tai läheisten kanssa. Matkalla he myös solmivat ystävyyssuhteita. Monet valitsevat kohdemaakseen Suomen, koska heillä jo on sukulaisia tai perhettä Suomessa. Kuitenkin, kun nuoret saapuvat Suomeen yksin, läheisten suhteiden ylläpitämistä ja uusien luomista vaikeutetaan monin tavoin.
Ensinnäkin nuoret sijoitetaan ympäri Suomea oleviin asumisyksiköihin odottamaan turvapaikkapäätöstä. Mikäli nuorella on sukulaisia Suomessa, voidaan nuori pyrkiä siirtämään siihen yksikköön, joka on sukulaisia lähimpänä, mutta tätä ei voida taata. Ystävykset tai serkukset, jotka ovat saapuneet Suomeen yhtä matkaa, voidaan myös erottaa heidän tullessaan Suomeen, varsinkin, jos he ovat eri ikäisiä. Sukulaisten luona asuminen voi olla vaikeaa, koska suomalaisten viranomaisten pitää todeta sukulaiset luotettaviksi. Tutkimukseen osallistuneet nuoret kertoivat, että he olisivat halunneet asua perheenjäsentensä ja sukulaistensa kanssa, mutta tämä ei ollut mahdollista.
Toiseksi tutkimukseen osallistuneet nuoret kertoivat siitä, kuinka erilaiset säännöt asumisyksiköissä haittasivat läheisten suhteiden ylläpitämistä. Säännöt määrittivät sitä, milloin ja kuinka kauan nuorilla oli lupa tavata rakkaita läheisiään. Azad (nimi muutettu) kertoi, kuinka hän Suomeen saavuttuaan halusi viettää aikaansa vanhempien sisarustensa luona. Sisarukset olivat muuttaneet Suomeen ennen Azadia ja asuivat omassa asunnossa samassa kaupungissa kuin Azad, joka asui tuolloin vastaanottokeskuksen ryhmäkodissa.
Sitäkin tuli raja, että ei saa joka viikko mennä [sisarusten luo], vaan joka toinen viikko. Koska [he sanoivat] te menette aika paljon pois kotoa [ryhmäkodista]. Sitten me sanottiin, että he on meidän veli ja sisaruksia, me halua nähä heitä ja meillä on siellä parempi olo kuin täällä. Mutta he sanoi, että ei saa lähteä enempää.
(Azad)
Kolmanneksi yllä olevan lainauksen mukaiset tilanteet vaikuttivat siihen, miten nuoret pystyivät luottamaan ryhmäkotien aikuisiin työntekijöihin. Ristiriita syntyi siitä, että rakkaat ihmiset, joihin nuoret luottivat, olivat viranomaisten näkökulmasta epäluotettavia. Tämä teki luottamuksen rakentamisen viranomaisten ja yksintulleiden välille vaikeaksi. Luottamuksen syntymistä vaikeutti lisäksi asumisjärjestelyiden epävakaus. Institutionaalinen asuminen tarkoittaa sitä, että pysyvimmät aikuiset yksintulleiden elämässä ovat yleensä viranomaisia. Ryhmäkoti on yksintulleille nuorille koti, mutta sen aikuiset, ryhmäkotien ohjaajat, ovat läsnä vain työaikojensa puitteissa. Loma-aikoina nuorelle tärkeä omaohjaaja voi olla pitkäänkin tavoittamattomissa.
Tutkimukseen osallistuneiden nuorten rakastavien suhteiden ylläpitämiselle ja luomiselle luotiin esteitä myös asuinpaikan vaihtamisilla. Kaikki tutkimukseen osallistuneet nuoret olivat joutuneet vaihtamaan itsestä riippumattomista syistä asuinpaikkaa vähintään kerran. Usein nuoret joutuivat oleskeluluvan saatuaan muuttamaan toiselle paikkakunnalle, kuin missä he asuivat odottaessaan turvapaikkapäätöstä. Tämä oli haitallista niin pysyvien sosiaalisten suhteiden luomiselle kuin koulunkäynnillekin.
Koulunkäynnin järjestelyt haittaavat yksintulleiden nuorten kuulumista muiden nuorten joukkoon
Suomessa kaikki alle 18-vuotiaat, myös yksintulleet nuoret ovat oppivelvollisia. Väitöstutkimukseni perusteella voin todeta, että Suomessa yksintulleiden nuorten oppimisen tukemiseen käytetään paljon erilaisia resursseja. Resurssit kuitenkin kohdentuvat niin, että ne tukevat pääasiallisesti oppimista, eivät yhdenvertaisuutta ja osallisuutta. Tutkimukseen osallistuneet nuoret eristettiin usein muista opiskelijoista opettamalla heitä eri kouluissa, ryhmissä tai rakennuksissa.
Monet tutkimukseen osallistuneista nuorista opiskelivat peruskoulussa tutkimuksen aikana. Peruskoulun valmistavissa luokissa nuoret opiskelivat osittain tai kokonaan erillisessä ryhmässä, jossa oli vain vasta maahan muuttaneita nuoria. Valmistavasta opetuksesta perusopetukseen siirryttyään he opiskelivat edelleen usein erillisissä ryhmissä, vaikka olivatkin nimellisesti osa perusopetusryhmiä. Nuoret siirrettiin usein opiskelemaan käytävälle tai toiseen luokkaan koulunkäynninohjaajan kanssa. Kun he opiskelivat samassa luokassa muiden nuorten kanssa, he opiskelivat yhdessä nurkassa muiden vasta maahan muuttaneiden kanssa. Tässä omassa nurkassa koulunkäynninohjaaja piti heille rinnakkaista oppituntia. Toisinaan yksintulleet nuoret opiskelivat kokoaikaisesti tai osa-aikaisesti erityisopetusryhmissä.
Ne nuoret, jotka olivat yli 16-vuotiaita valmistavan opetuksen päätyttyä, siirrettiin usein opiskelemaan aikuisten maahanmuuttajien perusopetusryhmiin. Nämä perusopetusryhmät on tarkoitettu vain maahanmuuttajille. Ne sijaitsevat joko kokonaan tai osittain erillisissä rakennuksissa. Aikuiskoulutuksen etu on se, että oppimisjärjestelyt ovat usein joustavia, mutta ongelmaa aiheuttaa se, että maahanmuuttajat eristetään omiin oppimisyksiköihin. Opiskeltuaan aikuisten peruskoulussa nuoret kertoivat, että heidän oli vaikeaa siirtyä toiselle asteelle, koska he eivät ymmärtäneet luokkatovereidensa tai opettajiensa puhetta. Aikuisten perusasteella sekä opettajat että luokkatoverit olivat puhuneet selkosuomea tai muita yhteisiä kieliä. Yksi nuorista kertoi kokeneensa, että luokkatoverit toisella asteella puhuivat eri kieltä kuin hän – näin siitä huolimatta, että minun mielestäni hän puhui erittäin sujuvaa ja monipuolista suomen kieltä. Niinpä, kun maahanmuuttajanuoret osallistuvat sosiaaliseen kanssakäymiseen vain selkokielellä, heidät samalla eristetään muista suomenkielisistä yhteisöistä.
Kaikki edellä mainitut eristämisen fyysiset ja kielelliset keinot perustuivat käsitykseen, että vasta maahan muuttaneiden nuorten taidot ja tiedot olisivat niin riittämättömät, että he eivät voisi osallistua perusopetukseen muiden suomalaisten nuorten kanssa. Tällainen eristäminen ja puuttuviin taitoihin keskittyminen havainnollistuu siinä, miten nuoret kertoivat paikastaan koulussa ja yhteiskunnassa. Jamilah kertoi, että hänestä tuntui siltä, ettei hän osannut mitään. Bina taas totesi, että: ”En mä oon niinku, en mä oo ihminen, kun mä oon maahanmuuttaja”.
Tutkimus osoitti myös, että yksintulleet nuoret tunnistivat ja ilmaisivat tarpeitaan ja oikeuksiaan saada tarpeensa kuulluksi. He ylläpitivät ja loivat rakastavia suhteita sekä vaativat yhdenvertaisuutta koulussa. Tästä huolimatta yhdenvertaisuuden toteutuminen ei saisi olla yksittäisten nuorten tai aikuisten vastuulla. Olisikin ehdottoman tärkeää, että kaikkia yksintulleiden nuorten elämään vaikuttavia käytänteitä ja rakenteita arvioitaisiin sillä perusteella, miten ne todellisuudessa edistävät – tai haittaavat – nuorten yhdenvertaisuuden toteutumista ja kotoutumista Suomeen.
Väitöstilaisuus: Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden esteitä yksintulleiden nuorten elämässä. Feministinen etnografia instituutioissa 17.11. klo 12.00 Oulun yliopistossa luentosalissa L5. Väitöstilaisuuden kieli on suomi. Kuunneltavissa etänä osoitteessa: https://oulu.zoom.us/j/62951540292
Väitöskirja julkaistaan 10.11. 2023.
Kauhanen, I. (2023). Barriers to social justice in unaccompanied youth’s lives: feminist ethnography in institutional settings. Oulun yliopisto. http://urn.fi/urn:isbn:9789526238548
Lähteet:
European Union Agency for Fundamental Rights (FRA). (2018). Second European Union minorities and discrimination survey. Being black in the EU.
Hummelstedt, I., Holm, G., Sahlström, F., & Zilliacus, H. (2021). ‘Refugees here and Finns there’ – categorisations of race, nationality, and gender in a Finnish classroom. Intercultural Education, 32(2), 145–159. https://doi.org/10.1080/14675986.2020.1851174
Non-Discrimination Ombudsman. (2020). Report on the discrimination experienced by people of African descent.
The Mobile Futures blog explores different themes as well as methodologies connected to our research. It is authored by our researchers and published in different languages. If you would like to collaborate with us don’t hesitate to reach out on hello@mobilefutures.fi
Mobile Futures -blogissa tarkastellaan eri teemoja ja tutkimukseen liittyviä menetelmiä. Blogia kirjoittavat ovat tutkijamme, ja se julkaistaan eri kielillä. Jos haluat tehdä yhteistyötä kanssamme, ota rohkeasti yhteyttä osoitteeseen hello@mobilefutures.fi.
Mobile Futures bloggen utforskar olika teman och metoder som är kopplade till vår forskning. Den skrivs av våra forskare och publiceras på olika språk. Om du vill samarbeta med oss, tveka inte att ta kontakt på hello@mobilefutures.fi