09.04.2025 Seija Jalagin
Suomi hamuaa maailmalta osaajia; maahanmuuttajia, joilla on ammattitaitoa ja jotka voi nopeasti sovittaa työelämään. Muiden kuin ‘osaajien’ maahanmuuttoa ja asettumista Suomeen nykyinen hallitus pyrkii rajoittamaan kiristämällä pysyvän oleskeluluvan ja kansalaisuuden saamisen edellytyksiä. Tasa-arvon mallimaina tunnetut pohjoismaiset hyvinvointivaltiot kilpailevat maahanmuuton kiristyksillä, erityisesti seuraamalla Tanskan mallia, jossa kriteerit ovat jatkuvasti tiukentuneet. Tässä kilpajuoksussa unohtuu se, että muuttoliike kuljettaa ihmisiä vauvasta vaariin. Useimmilla maahanmuuttajilla on perheenjäseniä, joiden hyvinvointi vaikuttaa siihen, halutaanko Suomeen jäädä. Voiko uudessa maassa rakentaa itselleen mielekkään ja arvokkaan elämän, on jokaiselle maahanmuuttajalle tähdellinen kysymys.
Mikäli lakimuutokset menevät läpi, Suomi harjoittaa jatkossa välineellistettyä maahanmuuttopolitiikkaa. Tutkijoiden mukaan maahanmuuttajia ei kuitenkaan pitäisi nähdä ensisijaisesti taloudellisena resurssina, eli ratkaisuna työvoimapulaan tai kestävyysvajeeseen (esim. Alitalo, Pirjatanniemi & Rytkönen 2023; Kurki, Brunila & Lahelma 2017; Masoud 2023; Masoud et al. 2023). Vastaanottavainen yhteiskunta kohtelee tulijoita samoin kuin muitakin asukkaitaan: ihmisinä, joiden elämään kuuluvat työn ja toimeentulon lisäksi mahdollisuus läheisiin ihmissuhteisiin, opintoihin, terveydenhuoltoon, turvalliseen arkeen ja osallisuuteen.
Kenellä on oikeus hyvinvointivaltion palveluihin?
Osa hyvinvointivaltion kansalaisista – ja päättäjistä – on kuitenkin alkanut esittää, että sen hedelmät kuuluvat vain kansalaisille. Muualta tänne tulleet joutuvat epäilyksen kohteeksi: heidän väitetään käyttävän sosiaaliturvaa väärin perustein tai järjestelmän passivoivan heidät. Vastaanottavien yhteisöjen, kuten työpaikkojen, koulujen, naapurustojen ja muiden ryhmien tuntuu olevan vaikea nähdä omaa rooliaan onnistuneessa kotoutumisessa.
Epäilyllä on suomalaisen sosiaalisen turvan historiassa pitkät juuret. Jo ennen kunnallisen vaivaishoitojärjestelmän syntyä 1870-luvulla vallitsi ajattelumalli, jonka mukaan oli olemassa apua ansaitsevia köyhiä ja sitten niitä, jotka olivat työkykyisiä, mutta jostain syystä työhaluttomia, laiskoja tai muuten hankalia. Ajattelutapa on elänyt sitkeästi sosiaaliturvajärjestelmän kehittyessä. Vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa jokainen yli 15-vuotias työkykyinen velvoitettiin hankkimaan toimeentulo itselleen ja perheelleen. Perhe käsitti tässä yhteydessä myös lapset, lastenlapset, vanhemmat ja isovanhemmat. Veronmaksajien rahoja piti käyttää säästeliäästi. Paremmin pärjäävät kansankerrokset määrittelivät kuka ansaitsi apua. Kansalaiskasvatuksella piti saada jokainen vastuuseen itsestään, olosuhteista riippumatta. Päihde- tai mielenterveysongelmat, huonot asuinolot tai yksinhuoltajuus olivat pulmia, joista yksilöt ja perheet voisivat selvitä kunnostautumalla ja ahkeruudella – yhteiskunta tarjosi vaihtoehdoksi vaivaistaloa tai kunnalliskotia, joka muistetaan edelleen vihoviimeisenä kohtalona. (Jaakkola et al. 1994.)
Nykyään apua ansaitsevan ja ansaitsemattoman välistä rajaa vedetään yhä useammin kansalaisten ja maahanmuuttajien väliin. Voisimme kuitenkin hoitaa asiat paremmin. Varsinkin, kun meillä on siitä jo kokemusta.
Pakolaisuus Suomessa sata vuotta sitten
Sata vuotta sitten Suomi oli vasta itsenäistynyt, köyhä valtio, jota kohtasi mittava pakolaisuus. Venäjän vallankumouksen jälkeen maahan oli pitkän itärajan yli tullut yli 40 000 pakolaista, heistä 12 000 kerralla tammi-helmikuussa 1922. Yksityinen hyväntekeväisyys ei enää riittänyt, joten hallitus perusti pakolaisten huoltoa varten Valtion Pakolaisavustuskeskuksen, jota tarvittiin lähes 40 vuotta. Työkykyiset pakolaiset ohjattiin välittömästi töihin, lapset kouluihin, nuoria tuettiin ammatillisiin tai sivistäviin opintoihin, ja perheen suojaa vailla olevia vanhuksia, lapsia, kroonisesti sairaita ja vammaisia hoidettiin erilaisissa laitoksissa. Vaikka tuhansia pakolaisia palasi Neuvosto-Venäjälle, oli selvää, että Suomeen jäisi ainakin 25 000 pakolaista. Heidän kohtalonaan oli etsiä paikkaa ja rakentaa uutta elämää Suomessa, ja toivoa myös kansalaisuuden saamista. (Nevalainen 1999.)
Heidän tarinansa kuitenkin tunnetaan huonosti, koska näiden maahanmuuttajien jälkeläiset eivät ulkoisesti erotu valtaväestöstä. Lisäksi kansallinen historiankirjoitus ja kouluopetus ovat aktiivisesti unohtaneet pakolaiset ja muut vähemmistöt (Tervonen 2014). Edes nimien perusteella heitä ei voi tänään syrjiä, kuten aikanaan tapahtui: valtaosa suomensi sekä etu- että sukunimensä, osa vaihtoi kirkkokuntaakin ja puhui kodin ulkopuolella vain suomea. Siinä missä Suomen valkoinen valtiojohto toivotti nämä Venäjän pakolaiset tervetulleeksi, paikallisyhteisöissä ilmeni syrjintää. Kun työläiset lakkoilivat parempien palkkojen ja työolojen puolesta, työnantajat saattoivat käyttää pakolaisia rikkureina (Nevalainen 1999). Vähäosaisempien ajaminen toisiaan vastaan ei palvellut hyvien väestösuhteiden rakentumista.
Yhteiskunnan vaurastuessa ja hyvinvointijärjestelmän kehittyessä myös näiden uusien suomalaisten lapset saivat koulutuksen, osallistuivat toiseen maailmansotaan Suomen armeijassa ja kotirintamalla sekä siirtyivät työelämään – kansalaisina. Pakolaisperheiden kolmas sukupolvi puolestaan pääsi osaksi toisen ja kolmannen asteen koulutuksesta. Vaikka Venäjän pakolaisten kokemuksiin Suomessa sisältyy sekä kipeitä kokemuksia että vaikeuksien voittamista (Jalagin 2021a, 2021b), heidän lastensa ja lastenlastensa perspektiivistä perheiden historia on kotoutumisen menestystarina. He ovat hyvinvointivaltion rakentajia.
Luottamusta rakentamassa
Hyvinvointivaltion idea on kaunis: tavoitteena on jokaisen jäsenen hyvinvointi. Jos yhteiskunnan rakenteet ja käytännöt ottavat lähtökohdakseen hyvinvoinnin tukemisen, ne lisäävät ihmisten luottamusta yhteiskuntaan. Luottamus taas lisää kuulumisen ja osallisuuden kokemusta. Asian ei pitäisi mennä toisinpäin, vaikka siltä usein vaikuttaa: rakenteisiin ja käytäntöihin on punottu epäily järjestelmän ”asiakkaita” kohtaan, aivan kuin meistä jokaisen pitäisi ansaita yhteiskunnan ja kanssaihmisten luottamus, jotta saisimme tukea ja kuulumisen kokemuksen.
Hyvinvointi keskeisenä tavoitteena siirtää katseen pitkälle eteenpäin. Yhteiskunta huolehtii Suomessa syntyvästä lapsesta jo ennen syntymää, hoitaa sairauksia ja muita ongelmia, tarjoaa ilmaisen koulutuksen, sosiaaliturvaa perheelle – ja viestii, että voit luottaa saman toistuvan myös lasten ja lastenlasten kohdalla. Sama valtava, luottamusta ja osallisuutta lisäävä investointi pitää tehdä myös maahanmuuttajien kohdalla.
Kuva: Kuhmoniemen pakolaiskoulun oppilaita ja rovasti Ievanen vuonna 1922. Sampo-tietokanta, Karjalan Sivistysseura ry.
Viitteet:
Alitalo, Oona, Elina Pirjatanniemi ja Istvan Rytkönen. 2023. Kestävän lainsäädännön valmistelu: tapaus ulkomaalaislaki. Sisäministeriön julkaisuja 2023:3.
Jaakkola, Jouko, Mirja Satka, Panu Pulma ja Kyösti Urponen, 1994. Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto.
Jalagin, Seija, 2021a. Pelon ja toivon rajalla: Itäkarjalaisten pakolaisuus Suomesta Ruotsiin toisen maailmansodan jälkeen. Historiallinen aikakauskirja 119 (1), 2021, 22–35. https://journal.fi/haik/article/view/140776
Jalagin, Seija, 2021b. Nimble Nationalism: Transgenerational Experiences of East Karelian Refugees in Finland and Sweden. Teoksessa Ville Kivimäki, Sami Suodenjoki & Tanja Vahtikari (eds.) Lived Nation. The Case Of Finland As The History Of Experiences And Emotions. Palgrave Macmillan 2021, 267–293. https://link.springer.com/chapter/10.1007/978-3-030-69882-9_11
Kurki, Tuuli, Kristiina Brunila & Elina Lahelma, 2019. Constituting Immigrant Care Workers Through Gendering and Racialising Practices in Education. Nordic Journal of Migration Research 9(3), 329–345. https://doi.org/10.2478/njmr-2019-0009
Masoud, Ameera, 2023. Constructing the Integrateable Refugee and Immigrant through Integration Policies and Practices in Finland. Helsinki: University of Helsinki.
Masoud, Ameera, Tuuli Kurki, Kristiina Brunila, & Gunilla Holm, 2023. Racialised Integration: Arabic-Speaking Refugees and Immigrants’ Experiences on the Paradoxes of Integration. Nordic Journal of Migration Research 13(1), 1–18. https://doi.org/10.33134/njmr.543
Nevalainen, Pekka, 1999. Viskoi kuin luoja kerjäläistä. Venäjän pakolaiset Suomessa 1917–1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Tervonen, Miika, 2014. Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta. Teoksessa Pirjo Markkola, Hanna Snellman ja Ann-Catrin Östman (toim.) Kotiseutu ja kansakunta: Miten suomalaista historiaa on rakennettu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 137–162.
The Mobile Futures blog explores different themes as well as methodologies connected to our research. It is authored by our researchers and published in different languages. If you would like to collaborate with us don’t hesitate to reach out on hello@mobilefutures.fi
Mobile Futures -blogissa tarkastellaan eri teemoja ja tutkimukseen liittyviä menetelmiä. Blogia kirjoittavat ovat tutkijamme, ja se julkaistaan eri kielillä. Jos haluat tehdä yhteistyötä kanssamme, ota rohkeasti yhteyttä osoitteeseen hello@mobilefutures.fi.
Mobile Futures bloggen utforskar olika teman och metoder som är kopplade till vår forskning. Den skrivs av våra forskare och publiceras på olika språk. Om du vill samarbeta med oss, tveka inte att ta kontakt på hello@mobilefutures.fi.